Äitikuvia etsimässä

Tultuani äidiksi olen saanut paljon äitiyttä kuvaavista teksteistä: runoista ja romaaneista. Tuntuu että omien kokemusten jäsentäminen on luonnistunut helpommin suhteessa näihin teksteihin. Tietyt tekstit vain tavoittavat niin osuvasti jotain oleellista, todellista ja pysyvää äitiyden monitahoisesta olemuksesta. Äidiksi kasvamisessa tarinat ovat kantaneet.

Äitiys on kiistatta luopumista, peruuttamatonta antautumista lapsen käytettävissä olevaksi ympärivuorokautisesti vuodesta toiseen, mistä tulee suhteen omaleimainen, erityinen ainutlaatuisuus ja intensiivisyys.
Runoilija Liisa Laukkarinen kuvaa tuota suhdetta runokokoelmassaan Lapsen matka maailmaan (Gummerrus 1977) esimerkiksi näin:
Minä olen sinulle koti ja kehto, kasvualustasi sinä
kukkani, alati aukeava nuppu.
Minussa sinulla on juuresi nyt.

Myös Riina Katajavuoren lahjat (tammi 2004) tavoittaa osuvasti  tuon suhteen lukuisat puolet: "Jokaisena päivänä hän rakasti lapsiaan, toivoi että he painautuisivat pitkiksi ajoiksi hänen kainaloonsa, rintaansa vasten, pysyisivät paikallaan että hän saisi haistella heitä, olla likellä, nauttia heistä ennen kuin he sulaisivat auringossa." Ja toisaalta: "Niskaa särki. Hän ei nykyään jaksanut liikutella otsalihaksiaan lainkaan, kulki tympeä ilme naamallaan ja haaveili yhdestä kokonaisesta päivästä, jolloin olisi yksin kotona, yksin maailmassa. Lahjat olen lukenut useita kertoja -kun lukee kirjan näinä tiheinä vuosina, sen voi lukea uudestaan monta kertaa, aina uudentuntuisena, kiitos monista syistä pehmentyneen pääkopan. Runollinen kuvaus kirjan päähenkilön Tuulian äidiksi kasvamisesta ja tasapainoilusta äitiyden ja uratoiveiden ristipaineessa ohikiitävinä vuosina tuli kohti ja -lohdutti:
"Hän halusi kaataa lasiseinät, polkea jalkaa,
hyppiä tasajalkaa, räyhätä ja olla ruma.
Mutta aina hän talttui, muisti olevansa äiti. Pienten lasten pieni äiti, pienten lasten suuri äiti, oikeamielinen hallitsija, jonka päästä kasvoi kultaiset hiukset ja jonka silmissä sädehti ihana lempeys ja jonka viitta oli purppuranpunaista paksua upottavaa samettia. Se alle hän kätki maailman murheet, paijasi kymmenen paijausta pienten vuoteiden äärellä, lauloi suloisen lamppulaulun puolihämärässä huoneessa, peitteli lapset paketeiksi."

Johanna Venholta olen lukenut runoja, ja millaisia runoja! Väkevää, loitsunomaista tajunnanvirtaa, tämän päivän kalevalaista kerrontaa. Tässä näyte runoelmasta Yhtä Juhlaa (WSOY 2006), ote runosta (metri kertaa metri):
"--sellaisenkin tapasin jolle
äitiys on kilpailulaji:
seitsemän vuotta kotona,
jo valuu steariini pitkin päätä
voitonkruunun kynttilöissä.
Minä heitin punaisen maton
ja hän alkoi heti imuroida sitä
päänahka karrella,
oi, peilikuva, kiiltäväksi jynssätty.
Lapsilla räkäkynttilät nenän alla,
bussin ikkunasta näen
miten nopeasti rattaanjäljet sataa
räntää täyteen, katoaa näkyvistä,
kesken kaiken tulee ikävä
synnyttäneiden osastolle,
lämpimään hämärään kuin kohtuun,
maitoa ja verta, tuoreita ihmisiä
sylissä, silmät auki, kuka sinä olet
nukkatukka, kinaposki, äiti tässä, minä oon sun äitis.
En voi jäädä, on pidettävä järjestystä,
kiskottava kuriksia, kasvatettava näitä
maailmaan jossa en itsekään osaa olla,
ne toistavat kaikki äänenpainot,
en voi valehdella niille.

Tänne kuuluu miten äidit laulavat
kuin valaat, minäkin laulan, jäämeressä,
tihkusadepuistossa, räntäpyryssä,
selkä vääränä rattaita kiskoen, kädet kakassa,
oksennukset rinnuksilla laulan
paremmin kuin koskaan.
Ei kuulu mitään, soita kovempaa."

                 

Muita luettavaksi lainattuja:
Riina Katajavuori Perhehytti Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta (Karisto 2012)
Johanna Venho Syntysanat (WSOY 2011) romaani
                       Postia Saturnukseen (WSOY 1998) runokokoelma
                       Ilman karttaa (WSOY 2000) runokokoelma
                       Tässä on valo (WSOY 2009) runokokoelma