Lumous

Oi kuulautta näiden kevätöiden,
kun kaikki taivaan valo ikävöiden
maan päällä viipyy, hennomatta pois,
kun heleimmillään hymyy kevään multa,
kun puistot hohtavat ja arkaa tulta
säteilee ikkunat, kuin lumotut ne ois.
Ui punertuen pilvet meren yli,
se syvään hengittää, niin kuultavana syli,
se, kirkas, taivaan armautta juo.
Hymyssä auerten en nähdä saata,
mi vettä, valoa, mi taivasta tai maata.

Jää pilvi rantaan, säde mullan luo,
ja siipi kantaa aavain ääriin asti.
Niin säde lienen, tuuli, lintunen --
Mut kesken kirkkauden taivaisen
maan kevään tuomet kukkii huumaavasti.
Ma mitä lienen? Miks tänne jäinkään?
Min lumouksen silmissäsi näinkään?
Mua mikä sitoo? Valo aaltoon vaipuu,
yö kevään, nuoruus, rakkaus ja kaipuu --
Mik' on tää murhe, joka ahdistaa?
Niin kaunis olet, taivas, kaunis, maa --

 

toukokuun loppu 1932

Saima Harmaja - Sateen jälkeen

 

 

 

 

Kevät

Lumotut Sanat ja Mila Teräs

Viime viikolla vietimme Lumotut Sanat -sanataideviikkojen avajaisia Kultuuritalo Valveella. Vedenväen naamiaisissa kunniavieraana ja sanataidekoululaisten haastateltavana oli kirjailija Mila Teräs. Festivaaleilla Telma-kokoelma karttui kahdella uudella kirjalla, ja tytöt saivat niihin kirjailijan omistuskirjoitukset ja signeeraukset. Minä taas sain tilaisuuden kiittää Mila Terästä kauniista tarinasta, jonka hän kertoo nuorille aikuisille suunnatussa kirjassaan Sininen huone.

 

Kevät on innoittanut lukemaan pitkiä iltasatuja lapsille. Luimme ihan hiljattain Teräksen lastenkirjan Telma ja kuiskausten koulu ja nyt kesken on Telma ja salaisuuksien saari. Teräksen kerronta lumoaa runollisuudellaan ja tunnelmallaan: "Ikkunaverho on raollaan. Puut pitävät paikoillaan yötaivaan samettista kattoa. Jäinen kuu kurkistelee verhon reunasta. Tuuli tuiskuttaa sanoja ikkunalasia vasten. Se puuskuttaa. Sillä on ollut kiire tuoda viesti mereltä. Tuuli kertoo talvesta. Se puhuu tarinoista, jotka jossakin odottavat kuulijaansa. -Tyrskyluotoon, Telman vasen korva erottaa vihurin viestistä."

 

Kuiskausten koulussa käsitellään älykkäällä tavalla lasten elämän vaikeita teemoja: kiusaamista, ulkopuolelle jäämistä, surua, pelkoja. Toisaalta myös niitä asioita, jotka tuovat lapsen elämään lohtua, ymmärrystä ja lämpöä. Ja lopulta sovintoa, jonka pohjustaa on yhteinen jaettu kokemus. Teräksen henkilögalleria on ihastuttavan värikäs ja runsas. Tarina versoo salaperäisiä ja jännittäviä yksityiskohtia ja yhdistettynä runolliseen kerrontaan lopputuloksena on paikoin unenomainen kertomus, jossa mielikuvitukselle jää tilaa ja tunnelmat saavat elää omaa elämäänsä. Lukuhetket näiden tarinoiden äärellä yhdessä lasten kanssa ovat olleet mitä antoisinta yhdessäoloa.

 

Vinkkinä Oululaisille:

Saareen! -näyttely on avoinna Valvegalleriassa 31.5. asti. Sanataidesunnuntaisin on paikalla tarinatuokio ja opastettu kierros näyttelyyn.



Haaveilua

 

Ylitys

Olen aina ollut perso ihmisten tarinoille, ja niinpä Manuela Boscon Ylitys (Teos 2012) vei mukanaan. Lähtökohtaisesti olisi voinut ajatella, että Ylitys ei ole kirja minun mieleeni. Olen nähnyt Manuela Boscon puhumassa enkeleistä Ylen aamu-tv:ssä, enkä ole kiinnostunut urheilusta laisinkaan.

 

Tartuin kuitenkin tarinaan: ehkä juuri Manuela Boscon persoonaan liittyvät ristiriitaisuudet herättivät mielenkiintoni.

 

 

Manuela Bosco kertoo viihdyttävästi ja sujuvasti tarinan, jossa maailmankuulu liikuntafysiologi Carmelo Bosco valmentaa tyttärestään aitajuoksijan. Ankara harjoittelu ja kilpailut rytmittävät kasvua aikuiseksi Mikkelissä ja Italian Formiassa. Isä laatii tyttärelleen ensimmäisen harjoitusohjelman tämän ollessa 12-vuotias.

 

 

Boscon kuvauksen keskiössä on hänen ristiriitojen sävyttämä suhteensa ailahtelevaiseen, voimakastahtoiseen ja vaativaan isäänsä. Lukiessa Ylitystä tulee vääjäämättä mieleen, kuinka lapsi on herkkä aistimaan vanhempansa tarpeita ja altis toteuttamaan niitä; kuinka vanhemman toiveesta tulee lapsen toive; kuinka kestämätön on tie, jota kulkee vain muiden toiveiden ohjaamana. Kuinka tuhoisaa on, kun oma halu jää löytymättä. Bosco kuvaa suhdetta näin: "Olimme tiimi, kaksikko - ei, vaan yksikkö. Leimusimme samaa valoa, yhteistä roihua." Manuelasta tulee olympiatason aitajuoksija.

 

 Manuela ottaa lopulta itsenäisen askeleen: vaihtaa valmentajaa vastoin vanhempiensa toivetta. Uudet harjoitusmetodit eivät sovikaan hänelle, mikä johtaa nopeustason laskuun. Tämän myötä Manuela alkaa pelätä kilpailuissa esillä olemista, hävetä itseään. Hän alkaa sairastua usein kilpailuja edeltävinä päivinä. Kun arvostus on perustunut suorituksiin ja saavutuksiin, keskinkertaisuus onkin huonoutta, hitautta, rumuutta -arvottomuuden sävyttämää itsevihaa. Tilanne kärjistyy traagisella tavalla, kun Manuela vaikeassa tilanteessa päätyy yrittämään itsemurhaa.

 

 

Tämän jälkeenkin hän palaa kilparadoille. Vaihtaa lajia ja aloittaa määrätietoisen harjoittelun. Tavoitteet ovat jälleen korkealla. Tällä kertaa Manuela löytää elämänhallinnan laihduttamisesta ja harjoitusohjelmiensa kontrolloinnista. Isä sairastuu yllättäen vakavasti, sairastelee ja lopulta kuolee, mikä aiheuttaa Manuelan elämässä kriisin, joka johtaa lopulta urheilu-uran päättymiseen. Tämän jälkeen seuraa romahdus:

"Romahdin polvilleni asunnossani. Ja silloin minä näin. Avasin silmät ja katsoin kuinka kaikki särkyi. Kuinka kaikki mureni. Näytti valheen todeksi ja teki todellisuuden tyhjäksi. Kollaasi, josta olin maailmani koonnut, oli valhe. Illuusio. Se oli minulle totta vain niin pitkään kuin itse uskoin siihen. Ja vain siihen hetkeen asti. Tyhjyys täytti minut ja se oli kauneinta mitä olin koskaan kokenut. En ollut mitään ja samalla olin kaikki."

 

Luin kirjan ennen kaikkea kasvutarinana, jossa vaikeista kokemuksista nousee motivaatio muutokseen, kohti minuutta, jossa itsekokemus on totuudenmukainen. Avoimuudessaan tällaiset tarinat palvelevat: inhimillinen hauraus paljastuu yhteisesti jaettavaksi. Häpeä ja stigma haalistuvat. Manuela Bosco onkin saanut Mielenterveysseuran Valtakunnallisen mielenterveyspalkinnon 2012.

 

 

Pääsiäisen iloa!

 

 

 

 

Äitikuvia etsimässä

Tultuani äidiksi olen saanut paljon äitiyttä kuvaavista teksteistä: runoista ja romaaneista. Tuntuu että omien kokemusten jäsentäminen on luonnistunut helpommin suhteessa näihin teksteihin. Tietyt tekstit vain tavoittavat niin osuvasti jotain oleellista, todellista ja pysyvää äitiyden monitahoisesta olemuksesta. Äidiksi kasvamisessa tarinat ovat kantaneet.

Äitiys on kiistatta luopumista, peruuttamatonta antautumista lapsen käytettävissä olevaksi ympärivuorokautisesti vuodesta toiseen, mistä tulee suhteen omaleimainen, erityinen ainutlaatuisuus ja intensiivisyys.
Runoilija Liisa Laukkarinen kuvaa tuota suhdetta runokokoelmassaan Lapsen matka maailmaan (Gummerrus 1977) esimerkiksi näin:
Minä olen sinulle koti ja kehto, kasvualustasi sinä
kukkani, alati aukeava nuppu.
Minussa sinulla on juuresi nyt.

Myös Riina Katajavuoren lahjat (tammi 2004) tavoittaa osuvasti  tuon suhteen lukuisat puolet: "Jokaisena päivänä hän rakasti lapsiaan, toivoi että he painautuisivat pitkiksi ajoiksi hänen kainaloonsa, rintaansa vasten, pysyisivät paikallaan että hän saisi haistella heitä, olla likellä, nauttia heistä ennen kuin he sulaisivat auringossa." Ja toisaalta: "Niskaa särki. Hän ei nykyään jaksanut liikutella otsalihaksiaan lainkaan, kulki tympeä ilme naamallaan ja haaveili yhdestä kokonaisesta päivästä, jolloin olisi yksin kotona, yksin maailmassa. Lahjat olen lukenut useita kertoja -kun lukee kirjan näinä tiheinä vuosina, sen voi lukea uudestaan monta kertaa, aina uudentuntuisena, kiitos monista syistä pehmentyneen pääkopan. Runollinen kuvaus kirjan päähenkilön Tuulian äidiksi kasvamisesta ja tasapainoilusta äitiyden ja uratoiveiden ristipaineessa ohikiitävinä vuosina tuli kohti ja -lohdutti:
"Hän halusi kaataa lasiseinät, polkea jalkaa,
hyppiä tasajalkaa, räyhätä ja olla ruma.
Mutta aina hän talttui, muisti olevansa äiti. Pienten lasten pieni äiti, pienten lasten suuri äiti, oikeamielinen hallitsija, jonka päästä kasvoi kultaiset hiukset ja jonka silmissä sädehti ihana lempeys ja jonka viitta oli purppuranpunaista paksua upottavaa samettia. Se alle hän kätki maailman murheet, paijasi kymmenen paijausta pienten vuoteiden äärellä, lauloi suloisen lamppulaulun puolihämärässä huoneessa, peitteli lapset paketeiksi."

Johanna Venholta olen lukenut runoja, ja millaisia runoja! Väkevää, loitsunomaista tajunnanvirtaa, tämän päivän kalevalaista kerrontaa. Tässä näyte runoelmasta Yhtä Juhlaa (WSOY 2006), ote runosta (metri kertaa metri):
"--sellaisenkin tapasin jolle
äitiys on kilpailulaji:
seitsemän vuotta kotona,
jo valuu steariini pitkin päätä
voitonkruunun kynttilöissä.
Minä heitin punaisen maton
ja hän alkoi heti imuroida sitä
päänahka karrella,
oi, peilikuva, kiiltäväksi jynssätty.
Lapsilla räkäkynttilät nenän alla,
bussin ikkunasta näen
miten nopeasti rattaanjäljet sataa
räntää täyteen, katoaa näkyvistä,
kesken kaiken tulee ikävä
synnyttäneiden osastolle,
lämpimään hämärään kuin kohtuun,
maitoa ja verta, tuoreita ihmisiä
sylissä, silmät auki, kuka sinä olet
nukkatukka, kinaposki, äiti tässä, minä oon sun äitis.
En voi jäädä, on pidettävä järjestystä,
kiskottava kuriksia, kasvatettava näitä
maailmaan jossa en itsekään osaa olla,
ne toistavat kaikki äänenpainot,
en voi valehdella niille.

Tänne kuuluu miten äidit laulavat
kuin valaat, minäkin laulan, jäämeressä,
tihkusadepuistossa, räntäpyryssä,
selkä vääränä rattaita kiskoen, kädet kakassa,
oksennukset rinnuksilla laulan
paremmin kuin koskaan.
Ei kuulu mitään, soita kovempaa."

                 

Muita luettavaksi lainattuja:
Riina Katajavuori Perhehytti Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta (Karisto 2012)
Johanna Venho Syntysanat (WSOY 2011) romaani
                       Postia Saturnukseen (WSOY 1998) runokokoelma
                       Ilman karttaa (WSOY 2000) runokokoelma
                       Tässä on valo (WSOY 2009) runokokoelma