Lumous

Oi kuulautta näiden kevätöiden,
kun kaikki taivaan valo ikävöiden
maan päällä viipyy, hennomatta pois,
kun heleimmillään hymyy kevään multa,
kun puistot hohtavat ja arkaa tulta
säteilee ikkunat, kuin lumotut ne ois.
Ui punertuen pilvet meren yli,
se syvään hengittää, niin kuultavana syli,
se, kirkas, taivaan armautta juo.
Hymyssä auerten en nähdä saata,
mi vettä, valoa, mi taivasta tai maata.

Jää pilvi rantaan, säde mullan luo,
ja siipi kantaa aavain ääriin asti.
Niin säde lienen, tuuli, lintunen --
Mut kesken kirkkauden taivaisen
maan kevään tuomet kukkii huumaavasti.
Ma mitä lienen? Miks tänne jäinkään?
Min lumouksen silmissäsi näinkään?
Mua mikä sitoo? Valo aaltoon vaipuu,
yö kevään, nuoruus, rakkaus ja kaipuu --
Mik' on tää murhe, joka ahdistaa?
Niin kaunis olet, taivas, kaunis, maa --

 

toukokuun loppu 1932

Saima Harmaja - Sateen jälkeen

 

 

 

 

Kevät

Lumotut Sanat ja Mila Teräs

Viime viikolla vietimme Lumotut Sanat -sanataideviikkojen avajaisia Kultuuritalo Valveella. Vedenväen naamiaisissa kunniavieraana ja sanataidekoululaisten haastateltavana oli kirjailija Mila Teräs. Festivaaleilla Telma-kokoelma karttui kahdella uudella kirjalla, ja tytöt saivat niihin kirjailijan omistuskirjoitukset ja signeeraukset. Minä taas sain tilaisuuden kiittää Mila Terästä kauniista tarinasta, jonka hän kertoo nuorille aikuisille suunnatussa kirjassaan Sininen huone.

 

Kevät on innoittanut lukemaan pitkiä iltasatuja lapsille. Luimme ihan hiljattain Teräksen lastenkirjan Telma ja kuiskausten koulu ja nyt kesken on Telma ja salaisuuksien saari. Teräksen kerronta lumoaa runollisuudellaan ja tunnelmallaan: "Ikkunaverho on raollaan. Puut pitävät paikoillaan yötaivaan samettista kattoa. Jäinen kuu kurkistelee verhon reunasta. Tuuli tuiskuttaa sanoja ikkunalasia vasten. Se puuskuttaa. Sillä on ollut kiire tuoda viesti mereltä. Tuuli kertoo talvesta. Se puhuu tarinoista, jotka jossakin odottavat kuulijaansa. -Tyrskyluotoon, Telman vasen korva erottaa vihurin viestistä."

 

Kuiskausten koulussa käsitellään älykkäällä tavalla lasten elämän vaikeita teemoja: kiusaamista, ulkopuolelle jäämistä, surua, pelkoja. Toisaalta myös niitä asioita, jotka tuovat lapsen elämään lohtua, ymmärrystä ja lämpöä. Ja lopulta sovintoa, jonka pohjustaa on yhteinen jaettu kokemus. Teräksen henkilögalleria on ihastuttavan värikäs ja runsas. Tarina versoo salaperäisiä ja jännittäviä yksityiskohtia ja yhdistettynä runolliseen kerrontaan lopputuloksena on paikoin unenomainen kertomus, jossa mielikuvitukselle jää tilaa ja tunnelmat saavat elää omaa elämäänsä. Lukuhetket näiden tarinoiden äärellä yhdessä lasten kanssa ovat olleet mitä antoisinta yhdessäoloa.

 

Vinkkinä Oululaisille:

Saareen! -näyttely on avoinna Valvegalleriassa 31.5. asti. Sanataidesunnuntaisin on paikalla tarinatuokio ja opastettu kierros näyttelyyn.



Haaveilua

 

Ylitys

Olen aina ollut perso ihmisten tarinoille, ja niinpä Manuela Boscon Ylitys (Teos 2012) vei mukanaan. Lähtökohtaisesti olisi voinut ajatella, että Ylitys ei ole kirja minun mieleeni. Olen nähnyt Manuela Boscon puhumassa enkeleistä Ylen aamu-tv:ssä, enkä ole kiinnostunut urheilusta laisinkaan.

 

Tartuin kuitenkin tarinaan: ehkä juuri Manuela Boscon persoonaan liittyvät ristiriitaisuudet herättivät mielenkiintoni.

 

 

Manuela Bosco kertoo viihdyttävästi ja sujuvasti tarinan, jossa maailmankuulu liikuntafysiologi Carmelo Bosco valmentaa tyttärestään aitajuoksijan. Ankara harjoittelu ja kilpailut rytmittävät kasvua aikuiseksi Mikkelissä ja Italian Formiassa. Isä laatii tyttärelleen ensimmäisen harjoitusohjelman tämän ollessa 12-vuotias.

 

 

Boscon kuvauksen keskiössä on hänen ristiriitojen sävyttämä suhteensa ailahtelevaiseen, voimakastahtoiseen ja vaativaan isäänsä. Lukiessa Ylitystä tulee vääjäämättä mieleen, kuinka lapsi on herkkä aistimaan vanhempansa tarpeita ja altis toteuttamaan niitä; kuinka vanhemman toiveesta tulee lapsen toive; kuinka kestämätön on tie, jota kulkee vain muiden toiveiden ohjaamana. Kuinka tuhoisaa on, kun oma halu jää löytymättä. Bosco kuvaa suhdetta näin: "Olimme tiimi, kaksikko - ei, vaan yksikkö. Leimusimme samaa valoa, yhteistä roihua." Manuelasta tulee olympiatason aitajuoksija.

 

 Manuela ottaa lopulta itsenäisen askeleen: vaihtaa valmentajaa vastoin vanhempiensa toivetta. Uudet harjoitusmetodit eivät sovikaan hänelle, mikä johtaa nopeustason laskuun. Tämän myötä Manuela alkaa pelätä kilpailuissa esillä olemista, hävetä itseään. Hän alkaa sairastua usein kilpailuja edeltävinä päivinä. Kun arvostus on perustunut suorituksiin ja saavutuksiin, keskinkertaisuus onkin huonoutta, hitautta, rumuutta -arvottomuuden sävyttämää itsevihaa. Tilanne kärjistyy traagisella tavalla, kun Manuela vaikeassa tilanteessa päätyy yrittämään itsemurhaa.

 

 

Tämän jälkeenkin hän palaa kilparadoille. Vaihtaa lajia ja aloittaa määrätietoisen harjoittelun. Tavoitteet ovat jälleen korkealla. Tällä kertaa Manuela löytää elämänhallinnan laihduttamisesta ja harjoitusohjelmiensa kontrolloinnista. Isä sairastuu yllättäen vakavasti, sairastelee ja lopulta kuolee, mikä aiheuttaa Manuelan elämässä kriisin, joka johtaa lopulta urheilu-uran päättymiseen. Tämän jälkeen seuraa romahdus:

"Romahdin polvilleni asunnossani. Ja silloin minä näin. Avasin silmät ja katsoin kuinka kaikki särkyi. Kuinka kaikki mureni. Näytti valheen todeksi ja teki todellisuuden tyhjäksi. Kollaasi, josta olin maailmani koonnut, oli valhe. Illuusio. Se oli minulle totta vain niin pitkään kuin itse uskoin siihen. Ja vain siihen hetkeen asti. Tyhjyys täytti minut ja se oli kauneinta mitä olin koskaan kokenut. En ollut mitään ja samalla olin kaikki."

 

Luin kirjan ennen kaikkea kasvutarinana, jossa vaikeista kokemuksista nousee motivaatio muutokseen, kohti minuutta, jossa itsekokemus on totuudenmukainen. Avoimuudessaan tällaiset tarinat palvelevat: inhimillinen hauraus paljastuu yhteisesti jaettavaksi. Häpeä ja stigma haalistuvat. Manuela Bosco onkin saanut Mielenterveysseuran Valtakunnallisen mielenterveyspalkinnon 2012.

 

 

Pääsiäisen iloa!

 

 

 

 

Äitikuvia etsimässä

Tultuani äidiksi olen saanut paljon äitiyttä kuvaavista teksteistä: runoista ja romaaneista. Tuntuu että omien kokemusten jäsentäminen on luonnistunut helpommin suhteessa näihin teksteihin. Tietyt tekstit vain tavoittavat niin osuvasti jotain oleellista, todellista ja pysyvää äitiyden monitahoisesta olemuksesta. Äidiksi kasvamisessa tarinat ovat kantaneet.

Äitiys on kiistatta luopumista, peruuttamatonta antautumista lapsen käytettävissä olevaksi ympärivuorokautisesti vuodesta toiseen, mistä tulee suhteen omaleimainen, erityinen ainutlaatuisuus ja intensiivisyys.
Runoilija Liisa Laukkarinen kuvaa tuota suhdetta runokokoelmassaan Lapsen matka maailmaan (Gummerrus 1977) esimerkiksi näin:
Minä olen sinulle koti ja kehto, kasvualustasi sinä
kukkani, alati aukeava nuppu.
Minussa sinulla on juuresi nyt.

Myös Riina Katajavuoren lahjat (tammi 2004) tavoittaa osuvasti  tuon suhteen lukuisat puolet: "Jokaisena päivänä hän rakasti lapsiaan, toivoi että he painautuisivat pitkiksi ajoiksi hänen kainaloonsa, rintaansa vasten, pysyisivät paikallaan että hän saisi haistella heitä, olla likellä, nauttia heistä ennen kuin he sulaisivat auringossa." Ja toisaalta: "Niskaa särki. Hän ei nykyään jaksanut liikutella otsalihaksiaan lainkaan, kulki tympeä ilme naamallaan ja haaveili yhdestä kokonaisesta päivästä, jolloin olisi yksin kotona, yksin maailmassa. Lahjat olen lukenut useita kertoja -kun lukee kirjan näinä tiheinä vuosina, sen voi lukea uudestaan monta kertaa, aina uudentuntuisena, kiitos monista syistä pehmentyneen pääkopan. Runollinen kuvaus kirjan päähenkilön Tuulian äidiksi kasvamisesta ja tasapainoilusta äitiyden ja uratoiveiden ristipaineessa ohikiitävinä vuosina tuli kohti ja -lohdutti:
"Hän halusi kaataa lasiseinät, polkea jalkaa,
hyppiä tasajalkaa, räyhätä ja olla ruma.
Mutta aina hän talttui, muisti olevansa äiti. Pienten lasten pieni äiti, pienten lasten suuri äiti, oikeamielinen hallitsija, jonka päästä kasvoi kultaiset hiukset ja jonka silmissä sädehti ihana lempeys ja jonka viitta oli purppuranpunaista paksua upottavaa samettia. Se alle hän kätki maailman murheet, paijasi kymmenen paijausta pienten vuoteiden äärellä, lauloi suloisen lamppulaulun puolihämärässä huoneessa, peitteli lapset paketeiksi."

Johanna Venholta olen lukenut runoja, ja millaisia runoja! Väkevää, loitsunomaista tajunnanvirtaa, tämän päivän kalevalaista kerrontaa. Tässä näyte runoelmasta Yhtä Juhlaa (WSOY 2006), ote runosta (metri kertaa metri):
"--sellaisenkin tapasin jolle
äitiys on kilpailulaji:
seitsemän vuotta kotona,
jo valuu steariini pitkin päätä
voitonkruunun kynttilöissä.
Minä heitin punaisen maton
ja hän alkoi heti imuroida sitä
päänahka karrella,
oi, peilikuva, kiiltäväksi jynssätty.
Lapsilla räkäkynttilät nenän alla,
bussin ikkunasta näen
miten nopeasti rattaanjäljet sataa
räntää täyteen, katoaa näkyvistä,
kesken kaiken tulee ikävä
synnyttäneiden osastolle,
lämpimään hämärään kuin kohtuun,
maitoa ja verta, tuoreita ihmisiä
sylissä, silmät auki, kuka sinä olet
nukkatukka, kinaposki, äiti tässä, minä oon sun äitis.
En voi jäädä, on pidettävä järjestystä,
kiskottava kuriksia, kasvatettava näitä
maailmaan jossa en itsekään osaa olla,
ne toistavat kaikki äänenpainot,
en voi valehdella niille.

Tänne kuuluu miten äidit laulavat
kuin valaat, minäkin laulan, jäämeressä,
tihkusadepuistossa, räntäpyryssä,
selkä vääränä rattaita kiskoen, kädet kakassa,
oksennukset rinnuksilla laulan
paremmin kuin koskaan.
Ei kuulu mitään, soita kovempaa."

                 

Muita luettavaksi lainattuja:
Riina Katajavuori Perhehytti Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta (Karisto 2012)
Johanna Venho Syntysanat (WSOY 2011) romaani
                       Postia Saturnukseen (WSOY 1998) runokokoelma
                       Ilman karttaa (WSOY 2000) runokokoelma
                       Tässä on valo (WSOY 2009) runokokoelma

Taakkasiirtymät

 

 

Istuin perjantai iltapäivän Pohjois-Suomen psykoterapiayhdistyksen koulutuksessa Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta -suljetut yhteisöt, taakkasiirtymät.

 

Kuuntelin psykoanalyytikko Pirkko Siltalan luentoa Taakkasiirtymät, harmikseni missasin luennon alkuosan ja hyppäsin matkaan kesken luennon.

 

Pirkko Siltala on psykologian ja kirjallisuuden lisensiaatti, psykoanalyytikko, lasten psykoterapeutti ja perheterapeutti.

 

Googlaamalla selvitin itselleni tarkemmin taakkasiirtymän määritelmän: taakkasiirtymä (transfer) on tietoista tai tiedostamatonta vastuun ja taakkojen siirtymistä tai siirtämistä yhteisöstä, perheestä, työporukoista jne. yhdelle ihmiselle, hänen persoonallisuuden eri puolien tai ruumiin elinten vastuulle.

 

 

 

 

Siltala luennoi taakkasiirtymistä kolmesta näkökulmasta, joista jokaisesta referoin oleelliset kohdat omien nopeasti tehtyjen muistiinpanojeni ja muistini varassa:

 

1. Siirtotaakkojen vastaanottaminen psykoterapiassa:

 

Terapia on Siltalan kuvaamana kamppailu sen löytämiseksi, mikä on perusteellisella tavalla eristetty, dissosioitu itsestä. Tällöin taakka ilmenee erilaisina psyykkisinä ja somaattisina oireina. Kun terapiassa syntyy riittävän hyvä vuorovaikutus, itsereflektio eli potilaan itsensä havainnoitsiminen ja tutkiminen mahdollistuu. Tapahtuu tunteensiirto eli transferenssi, jossa potilas tiedostamattaan elää ja ilmentää terapeuttia kohtaan toiveita ja tunneasenteita, jotka kumpuavat menneisyyden tärkeästä ihmissuhteesta (usein suhde vanhempaan). Terapeutin vastatransferenssin eli terapeutin potilasta kohtaan heräämien tunteiden ja asenteiden kautta potilas voi reflektoida, tutkia itseään.  Potilas voi tällöin elää läpi "tallettajan"(=menneisyyden tärkeä ihmissuhde, usein vanhempi) mielenmaisemaa, joka on hänessä tähän saakka asunut. Itsereflektio merkitsee oman itsen ja itsesäätelykyvyn löytymistä. Sen myötä potilas tulee subjektiksi: löytää omat kokemuksensa, tunteensa, ajatuksensa; lakkaa elämästä ja täyttämästä "tallettajan" mielenmaisemaa. Kun potilaalle tulee terapian myötä mahdolliseksi antaa merkityksiä omille ja muiden kokemuksille, taakkasiirtymän valta voi murentua. Subjektiksi tuleminen merkitsee sitä, että potilas ei enää ole "tallettajan" objekti, uhri. Potilastapauksen kautta Siltala kuvasi , kuinka potilaan  tervehtyminen terapian/psykoanalyysin aikana merkitsee sitä, että potilas lakkaa toimimasta "tallettajan" traumaattisen muiston "säiliönä", jolloin on tehtävä valinta siitä, parantuako itse vai jäädäkö tallettajan säiliöksi pelastaen tämän elämälle. Säiliönä olemisesta luopuminen merkitsee tällöin oman elämän pelastamista, mikä taas merkitsee tallettajan "tuhoa". Valintaan siis liittyy paljon piilotajuista syyllisyyttä ja ristiriitaa, mikä voi ilmetä tervehtymisen vastuksena.

 

2. Ryhmä/yhteisö taakkasiirtymän vastaanottajana:

 

Siltalan  mukaan taakkasiirtymä yhteisössä syntyy, vahvistuu ja jatkuu, kun yhteisön jäsenet pitävät kiinni yksipuolisesta totuudesta, samoin kuin pyrkimys hallita yhteisöä ylhäältä ja ulkoapäin. Yksipuolinen totuus, selittäminen, estää refleksiivistä työskentelyä valmiden totuuksien tuolla puolella. Siltalan mukaan erilaiset äänet sisältävät sellaista kieltä, joka avaa kätkettyjä asioita. Refleksiivisyys on psyykkistä uudelleenjärjestämistä, jolloin muutokselle tulee tilaa. Dialoginen työskentely, jossa jokaisella on oma äänensä ja oikeutensa, paljastaa suhteiden todellisuuden: taakkasiirtymän voima murenee dialogin moninaisuudessa. Ihmisen puhe sijaitsee itsen ja toisen rajalinjoilla; yhteisöllisessä dialogissa projektiot ja projektiiviset identifikaatiot muuttuvat dialogiseksi vastavuoroisuudeksi (sama tapahtuu myös terapiassa). Esimerkkinä Siltala käytti esimerkkinä hoitoyhteisöä taakkasiirtymän vastaanottajana: kuinka paljon hoitoyhteisö joutuu ottamaan vastaan väkivaltaisten potilaiden projektioita, projektiivista identifikaatiota, mikä voi johtaa työntekijöiden välisiin projektioihin ja projektiiviseen identifikaatioon, jotka siis sisältävät väkivaltaa joka potilailta yhteisöön tullutta. Työntekijöistä voi tätä kautta tulla väkivallan tekijöitä toisilleen. Nämä negatiiviset tunteet liikkuvat yhteisössä henkilöiden välillä tuotaen sympatioita ja antipatioita työyhteisön jäsenten välillä, ja siksi näiden asioiden tiedostaminen ja työstäminen yhteisöllisesti työnohjauksessa on tärkeää.

 

3. Kirjallisuus taakkasiirtymän vastaanottajana:

 

Siltalan mukaan kirjallisuus on kansakunnan muisti, joka paljastaa perustavaa olemassaolostamme. Kaunokirjallisuus ei ole selittämistä, sillä se voi paljastaa suhteiden todellisuuden, on luonnostaan moniäänistä, vie vieraisiin näkökulmiin kuin että vain vahvistaisi omia, kuljettaa muualle. Kun kirjailija kohtaa lukijan, he syntyvät yhdessä: voi syntyä toivo ja ihmetys, voi löytyä kätkeytymättömyys, joka on totuuden ydin. Taide siis avaa uusia mahdollisuuksia olla subjekti. Taiteessa tietoisuuden ja piilotajunnan jännitteessä salainen tulee näkyväksi, taiteen symbolit kuten sanat, kantavat mukanaan kätkettyä, salaista, mikä on lähtöisin piilotajunnasta. Kirjailija on kirjoittaessaan samojen asioiden äärellä kuin ihminen psykoterapiassaan. Henkilökohtaisesta tragiikasta syntyy taiteen anonyymi puhtaus, ja lukijalle tuntematon osoittautuukin tutuksi. Siltala siteerasi mm. Thomas Mannia, Orhan Pamukia, Bo Carpelania, Eeva-Liisa Mannerta, Günther Grassia ja Marcel Proustia, nämä tähän ylös myöhempää tutkiskelua varten, lukuideaksi.

 

Siltala nosti esiin Marcel Proustin teoksen Kadonnutta aikaa etsimässä tematiikkaa: kuinka menneisyys tulee saada näkyväksi, kuinka kuvatuilla hetkillä on aina perspektiivi, kuinka tärkeä on saada aika näkyviin ihmisessä ja tapahtumassa tässä ja nyt. Sama pätee psykoterapiassa, jossa yksilön historian todellisuus on  aina läsnä.

 

 

 

 

Siltalan luento antoi paljon pohdinnan aiheita, oli tunteita liikuttava, ja keskustelu polveili Karjalan evakoista huutolaislapsiin, pakolaisiin, juutalaisiin, Apartheidiin...aloin itse pohtia Andreï Makinen kirjallisuutta siirtotaakkojen vastaanottajana, uusi mielenkiintoinen näkökulma hänen teksteihinsä.

 

 

 

 

Jäin miettimään myös Siltalan tiivistyksiä: "kätkeytymättömyys on totuuden olemusta" ja "vain tiedostamaton on aitoa, todellista moni muukin", ja kuinka edellisistä johtoajatuksista käsin voivat luutuneet rajat murtua, taakkasiirtymät murentua. Siltalan mukaan "muistojen sillat" synnyttävät kärsimystä, mutta ne juuri mahdollistavat eheytymisen. Unohtaa ei saa, ellei ole työstänyt vaikeita muistojaan ensin.

 

 

***

 

Projektio= omien torjuttujen mielensisältöjen tiedostamaton sijoittaminen toiseen ihmiseen tai muuhun itsen ulkopuolella olevaan kohteeseen

Projektiivinen identifikaatio= projisoija aiheuttaa käyttäytymisellään projektionsa kohteessa sellaisia tunnetiloja joita hän kohteeseensa projisoi

 

Lukuvinkki: Pirkko Siltala: Psyoanalyyttisiä esseitä (Prometheus)

Martti Lindqvist: Auttajan varjo

Lainasin viikonloppulukemiseksi Martti Lindqvistin (1945-2004) kirjan Auttajan varjo (Otava 2006). Lindqvist kertoo esipuheessa, että kirjan tarkoituksena on hahmottaa auttamisen etiikkaa auttajan varjosta käsin katsottuna. Omiin kokemuksiinsa nojautuen Lindqvist rohkaisee auttajaa katsomaan itsessään ja työssään myös sen pimeää puolta, tunnistamaan oman persoonallisuuden ja roolin synnyttämät vaarat. Lindqvist avaa kirjassaan useita kiinnostavia näköaloja auttamistyön eri puoliin, mutta referoin seuraavassa joitakin valittuja kohtia kirjasta. Teksti on valitettavan pitkä, mutta halusin kasata tähän tietyt asiat itselleni ja teille.

Auttamisella Lindqvist tarkoittaa tukea antavaa toimintaa tilanteessa, missä ihminen kokee itsensä kyvyttömäksi selviytymään omin avuin jostakin ongelmastaan. Auttaja on silloin ihmistä varten vapaaehtoisesti tai ammattinsa puolesta, jotta ongelma voitaisiin ratkaista, tai ainakin lievittää sen seurauksia. Olennaista edellämainitussa asetelmassa on autettavan yksisuuntainen riippuvuus auttajastaan. Osa auttajista on ammattilaisia: lääkäreitä, hoitajia, sosiaalityöntekijöitä, kouluttajia, kasvattajia. Toisen osan auttajista muodostavat ne, jota ammattirooliensa ulkopuolella tuntevat vetoa vapaaehtoiseen auttamiseen. Lindqvist käy kiteyttäen läpi auttamisen idean ja sen, mitä auttajalta pohjimmiltaan odotetaan.

Lindqvist analysoi auttajarooliin liitettyjä ihanteita ja odotuksia, ja tiivistää itsestään antamisen etiikalle välttämättömät edellytykset seuraavaan kolmeen kohtaan (joista mielestäni jokaisen auttajan tulisi säännöllisesti muistuttaa itseään):
Itsensä puolustaminen on kykyä välittää omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan suojelemalla päättäväisesti yksityisyyttään, arvostamalla yksilöllistä persoonaansa, kieltäytymällä siitä, mikä on kohtuutonta, ja kehittämällä itseään.
Itsensä ilmaiseminen on ympäristölle näkyväksi tulemisen prosessi jossa auttaja purkaa itseensä kertynyttä painolastia ja tulee huomatuksi omana yksilölllisenä itsenään antaen ympäristölle vaikutelman avoimuudesta ja todellisen itsensä kanssa kontaktissa olemisesta
Itselleen pyytäminen on Lindqvistin mukaan vaikein alue monille auttajille, koska se vie hänet oman haavoittuvuutensa alueelle. Itselleen pyytäminen on osoitus kaikkivoipaisuuden harhasta luopumisesta ja oman tarvitsevuuden hyväksymisestä: auttajana myös väsyn, olen avuton ja haavoitun joskus syvästi -tarvitsen toisten apua.

Lindqvist avaa varsin mielenkiintoisella tavalla auttajaksi tulemisen prosessia. Hän kirjoittaa, että toisaalta auttajaksi hakeutumisella on oma tietoinen "päiväpuolensä", joka ei juuri poikkea muille aloille valikoitumisen perusteista, mutta kannustaa tiedostamaan myös auttamisammatteihin valikoitumisen "yöpuolen". Hän kirjoittaa havainnoistaan, joiden mukaan auttajan ammatin valinta voi olla sidoksissa johonkin surulliseen, nälkäiseen tai pelottavaan puoleen varhaisemmassa elämässä. Lindqvist esittelee kirjassaan ns. auttajasyndrooman, jossa auttajan sisällä asuu "laiminlyöty, nälkäinen lapsi", joka on lähes kyvytön ilmaisemaan omia tarpeitaan ja tunteitaan. Auttajan roolissa hän sallii asiakkaalleen näitä pahan olon tunteita, mutta itse ei ilmaise, saatika tunnista omiaan. Masentuneisuus vallitsee, viha kääntyy sisäänpäin auttajaa itseään vastaan. Auttajassa oleva lapsi ei voi riippuvuutensa vuoksi vihata tai hylätä vanhempiaan, joihin hänellä on ristiriitainen suhde. Suuruusfantasiat ja masennus vuorottelevat hänessä. Ja nyt tulee ydinkohta: auttajasyndrooma on yritys hallita varhaisia narsistisia loukkauksia ulkoisesti auttamissuhteen kautta, koska niiden sisäinen säätely näyttää mahdottomalta. Auttaja hakee asiakkailtaan hyväksyntää, mitä jäi vaille lapsuudessaan. Silti tyydyttymättömyys säilyy, ja seuraa loputon antamisen, jopa uhrautumisen kierre. Hylätyksi jäämisen synnyttämä väistämätön viha tulee torjutuksi, sillä sen näyttäminen suhteessa vanhempiin olisi liian vaarallista, ja kiltteys jatkuu aikuisuudessakin. Auttajana oleminen antaa mahdollisuuden olla toisen ihmisen lähellä ilman todellista läheisyyttä. Myös riippuvuuden ongelma ratkeaa, sillä auttajan ei tarvitse ulkoisesti olla koskaan niin riippuvainen kuin suhteen toinen osapuoli.

Lindqvist myöntää yksinkertaistavansa ja kärjistävänsä edelläkuvatussa, ja toteaa, ettei edelläoleva ole koko kuva auttajasta, vaikka luultavasti jokaisessa auttajassa on yhtymäkohtia auttajaksi imeytymisen tarinan surulliseen puoleen. Lindqvist kannustaa rohkeuteen peiliin katsomisessa todeten, että todelliset vaarat eivät milloinkaan ala itsensä tuntemisesta vaan itsepetoksesta. Nälkäisenä lapsena oleminen ei tee auttajaa kyvyttömäksi tehtäväänsä, sillä tuohon nälkäiseen ja yksinäiseen lapseen juuri liittyy suurin mahdollisuus ihmisten auttajana.

Hän muistuttaa siitä, että asiakkaan roolissa ollessaan auttaja on työkyvytön juuri siinä asiassa joka on tämän ongelma. Auttaja on tuolloin saman avuttomuuden keskipisteessä kuin asiakkaansakin. Siksi on tärkeää että auttaja hyvin tietoisesti palaa omaan rooliinsa ja kokee erillisyytensä asiakkaaseen ennen kuin ryhtyy ammatilliseksi toimijaksi. Toisin sanoen kaikkien ihmisten ihmisyys on yhteistä ja siksi jokaiselle on mahdollista ymmärtää toisen ihmisen yksilöllistä hätää ja tarvitsevuutta ikäänkuin omana hätänään ja tarvitsevuutenaan - sotkematta näitä kahta asiaa väärällä tavalla toisiinsa.

Lidqvist käsittelee kirjassaan lukijassa oivalluksia tuottavalla aggressiota ja vihan tunnistamisen ja turvallisen ilmaisun tarpeellisuutta itseä suojaavana ja voimaannuttavana tunteena. Lindqvistin mukaan vihan näyttäminen on monen auttajan elämänhistoriassa ratkaisua vaille jäänyt, mikä ilmenee näkymättömyytenä, vaikeutena selvitä vihaisten asiakkaiden kanssa. Oman varjon alueelta löytyisi tässä kohtaa sellaiset mielikuvat, energiat ja roolit, joita auttaja kaikkein eniten tarvisisi työssään.

Lindqvist nostaa esiin rohkealla tavalla erilaisia auttajan varjoon liittyviä uhkia, jotka voivat vääristää auttamissuhdetta, mutta armollisesti: auttajat saavat olla pelkääviä ja omaa varjoaan pakenevia, kukaan meistä ei ole vapaa projektioista, moralismista jne. -mutta auttajilta edellytetään kahden tason näkökulmaa itseensä. Ensimmäisellä tasolla he ovat arkista työtään tekeviä, välittömästi kokevia, spontaaneja ihmisiä. Kuitenkin toisella tasolla he ovat oman elämänsä ja työnsä todistajia: sieltä he näkevät oman varjonsa ja kaiken sen kummallisen, mitä varjon pakeneminen heillä teettää. Auttaja ei ehkä pysty muuttamaan kaikkea näkemästään, mutta voi opetella omien ongelmiensa erottamista asiakkaittensa ongelmista.

Kun on tutkittu uupuneiden lääkäreiden ongelmia, on havaittu että heitä on tavallisesti hyvin vaikea auttaa, sillä autettavan rooliin asettuminen on heille vaikeaa. Heidän on vaikea tunnustaa ongelmiaan, he mieluummin korostavat sitä, kuinka vastuuntuntoisia ja työlleen omistautuneita he ovat. Lindqvist viittaa tässä aikaisemmassa esitettyyn "auttajasyndroomaan" ja lapsuuden taustoihin. Niiden ohella Lindqvistin mukaan ongelmana on, että auttajat usein alitajuisesti pitävät kiinni kapeasti rajatusta ammatillisuuden määrittelystä jonka mukaan auttajana voi toimia vain sellainen henkilö, joka on ratkaissut omat ongelmansa ja on kyvykäs säätelemään suvereenisti omaa toimintaansa. Tällöin ongelmien ilmetessä auttajan omassa elämässä syyllisyys ja itseviha saavata herkästi yliotteen. Este avun hakemiselle voi olla myös pelko jäädä kiinni oman tarvitsevuutensa ja "pimeän puolensa" dynamiikan paljastumisesta, vaikka ammatti-identiteetin ei tarvitse tuhoutua edellämainituista syistä. Suurin este muutoksen tielle on, ettei pysty hyväksymään ja näyttämään tosiasiallista tilannettaan.

Lindqvist toteaa että auttajan saamassa terapiassa käsittelyyn tulee hänen työroolinsa siltä osin, miten se eri kohdissa on sidoksissa työntekijän omaan historiaan ja sisäiseen maailmaan. Terapia on onnistunut, jos auttaja voi hyväksyä oman varjonsa, liittää sen takaisin omaan minäkuvaansa ja olla selvillä sen merkityksestä omassa työssään.

 

Kauniina loppuhuipennuksena Lindqvist kirjoittaa: -- auttajan ja autettavan varjoista voi muodostua silta pimeyden yli, kun ne pääsevät koskettamaan toisiaan ja tunnistamaan yhteisen ytimensä. Silta rakentuu toisaalta ihmiskohtaloiden pohjimmaisesta samankaltaisuudesta ja toisaalta siitä nöyryydestä, mikä kasvaa oman kuvansa näkemisestä varjossaan. Varjonsa tunnistamisen jälkeen auttajan on vaikea lyödä, selitellä, mestaroida tai hylätä. Elämä osoittautuu suuremmaksi ja todemmaksi kuin yksikään sitä kuvaava teoria. Varjoista muodostunella sillalla ollaan kahden ihmistarinan leikkauspisteessä. Eikä kumpikaan niistä ole sen parempi eikä sen mitättömämpi kuin toinen.-- Kun sillan yli kuljetaan, vaeltajat kohtaavat sekä itsensä että toisensa. Yhteisen jakamisen kautta se, mikä on tuntunut kaikkein yksityisimmältä ja salattavimmalta, osoittautuukin yhteiseksi, kaikkein yleispätevimmäksi totuudeksi elämästä. Ehkä parantavin kokemus kohtaamisessa onkin se, että kaikkein huolellisimmin piilotetussa asiassa on lopulta kaikkein vähiten peiteltävää. Se osoittautuu molemmille tutuista tutuimmaksi."

Lempiasiat

Stiinapauliina haastoi minut kertomaan kymmenen lempiasiaani. Ajatus oli listata pieniä ihania asioita, keskityn siis pieniin iloihin (jotka toisaalta ovat myös suuria). Tässä tulee:

 

1. Rakkaudentunnustus, erityisesti lapsen suusta kuultu

 

2. Perheen yhteiset hetket

 

 

 

3. Häiriötön keskustelu ystävän kanssa

 

 

 

4. Hyvä kirja

 

5. Toisen valmistama ruoka

 

 

 

6. Oma pihan loputtomiin kestävät pienet projektit

 

 

 

7. Leikkokukat

 

 

8. Viherrys

 

 

 

9. Metsän syli

 

 

 

10. Sopiva seikkailuntuntu, ei liiallinen kuitenkaan

 

Kiitos haasteesta Stiinapauliina! Tätä oli kiva tehdä. Haastan mukaan seuraavat blogit:

 koivujatahti.blogspot.fi

          karolinanpuutarha.blogspot.com

ja muutkin halukkaat :)

Oma tie

Runo, joka on minulle tärkeä vuosien takaa:

 

 

Naapurin tytöltäkö mallin kysyt,

naapurin tytöllä on oma tausta ja olot.

Sait toiset perintötekijät,

suunnista niiden mukaan,

oma lukunsa on jokainen,

oma biologiansa, psykologiansa, sosiologiansa

kolmiyhteisyys itse kukin.
 

Tutkimusta voi tehdä ryhmätyönä,

ihmiskuvausta ei,

ja näytelmässä johon jouduit

saat ihmiskuvasi tehdä yksin.

Älä yritä miellyttää muita,

hukut muiden virtaan,

joskus ajastaan jäljessä oleva

voi olla edellä aikaansa.

Pahinta mitä ihminen itselleen teki

on että hän väärensi itsensä.
 

Aina on oltava niitä joiden päälle saa sylkeä

punikit, juutalaiset, romanit,

nyt tuli individualistin vuoro.

Ei yksi voi olla niin kuin kaikki,

eivät useimmat kaikistakaan ole

vaikka luulevat olevansa

tullakseen hyväksytyiksi.
 

Älä mene sukupuolten välisiin sotiin,

ole ihmisen puolella,

rakkauteen kuuluu ystävyys,

ystävyyteen rakkaus,

eikä kukaan ole niin vahva astia

kuin luullaan,

ei lapsi, ei mies, ei nainen.

Meille annettiin tunto mielen sormenpäihin,

se on annettava eteenpäin:

ainoa silta toiseen ihmiseen

on virittyminen toisen mukaan.

 

Kun lapsen saat, katso malli sieltä

missä vaisto vielä on tallella,

katso lintua, kissaa, oravaa.

Ihminen, luonnosta vieraantunut,

puhuu toisin kuin tietää,

hänen on paha olla.

                                Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
                                          ei höyheniä, ei karvaa,

se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
 

 

Ei elämäntaitoa voi opettaa,

se on opeteltava itse

hitaina hitaina vuosina,

ja kun jotain luulet oppineesi,

vuodet käyvät lentämään.

Kai se on niin tarkoitettu:

juuri kun vieras alkaa viihtyä,

tulee hyvästelyn aika.
 

 

Elämä toteutuu meissä,

nainen työssä ja lapsissa,

ei kenenkään tarvitse lähteä

itseään toteuttamaan.

Paljoa et tarvitse:

hiljaisuuden, luonnon, lähimmäiset,

järjestys on tämä

jotta luopuminen helpottuisi.
 

 

Kysy hiljaisuudelta itseäsi,

kysy vielä sittenkin kun olet

kyselemisestä uupunut,

se vastaa kyllä kun maltat odottaa,

joskus vuosien,

joskus vuosikymmenten perästä.

 

            Helena Anhava



Le Testament Francais

Luin jouluna venäläissyntyisen, nykyisin Ranskassa asuvan Andrei Makinen menestysteokseksi luonnehditun, Goncourt-palkitun Ranskalaisen Testamentin (WSOY 1996).

Ranskalaisen testamentin kannet suljettuani aloin etsiskellä kirjaston aukioloaikoja, syttyi rakkaus karunkauniiseen kerrontaan. Viime yönä suljin Idän sielunmessun (WSOY 2001) kannet ja väliin mahtui vielä Maa ja taivas (WSOY 2004). Teokset ovat kuin yhtä katkeamatonta tarinaa, niinpä niistä voi hyvin kertoa samalla kertaa. Haikeaa, aina vain jatkuvaa tarinaa kasvusta ja elämästä kahden kulttuurin välissä. Toiseudesta, kuolemankin ylittävästä rakkaudesta, muistojen ja muistamisen voimasta, menneisyyden etsimisestä, hyvyyden ja pahuuden iankaikkisesta jänniteestä, sodasta -ja syvästä inhimillisyydestä.

Makinen kirjoissa toistuvat samat teemat, niin toistuvat myös tietyt hahmot: 1900-luvun alussa Ranskasta Venäjälle avustustyöhön tullut, sittemmin tuohon eristyneeseen maailmaan loppuelämäkseen jäänyt nainen; orpo poika (ottovanhemmillaan tai orpokodissa asuva) jonka yksinäiseen elämään ystävyys vanhan ranskalaisen naisen kanssa tuo lohtua, avaa kokonaisen toisen maailman ranskan kielen ja kirjallisuuden kautta ankean ja suljetun neuvostotodellisuuden keskellä. "Sillä kertaa Saranzasta lähtiessäni minusta tuntui, että palasin tutkimusmatkalta. Minulla oli mukanani paljon tietoa, yleiskatsaus tapoihin ja tottumuksiin, vielä puutteellinen kuvaus salaperäisestä sivilisaatiosta, joka syntyi joka ilta uudestaan aron perukoilla. -- Ranska ei enää ollut minulle pelkkä outojen asioiden kokoelma, vaan tunteva ja monipuolinen olento, josta yksi osa oli eräänä päivänä siirretty minuun."

Romaanin minäkertoja on aina tuo sama orpopoika aikuisena, yksityiskohdat vaihtelevat, osin henkilöhahmot, tapahtumat. Ranskalaisessa testamentissa on keskeisesti esillä kertojan muistot lapsuuden kesistä isoäidin luona, kasvu ja identiteetin muovautuminen kahden maailman välissä. Romaanissa Maa ja Taivas Makine kertoo oleellisen ranskalaisen isoäidin ja ranskalaisen lentäjän rakkaustarinan kautta. Idän sielunmessussa taas tutut teemat nivoutuvat kertojan elämään vakoojana, rakkaustarinaan kertojan ja katoavan naisen välillä.

Makinen ikäänkuin kirjoittaa samaa kirjaa aina vain uudestaan. Kuitenkin ilman että lukija väsyy.

Näissä kolmessa kirjassa on toistuvana sukutarina, elämänhistorian ja menneisyyden tutkiminen -totuuden etsintä. Kaikissa näissä yksilöiden kohtalot ovat vahvasti sidoksissa Venäjän julmaan historiaan, sen nälänhätiin, vallankumouksiin, sisällissotiin, maailmansotaan, suljettuun totalitarismiin. Makinen kerronta luo eläväksi sotien loputtoman julmuuden, yli sukupolvien lyövän menetyksen suuruuden.

Näiden tarinoiden kautta välittyy, kuinka voittajia ei sodissa koskaan ole. Kuinka yksilöt valitsevat ja toimivat vallitsevassa järjestelmässä, kuinka kunkin järjestelmän sisällä on aina myös niitä, jotka valitsevat toisin. Kuinka yksilöt usein toimivat omasta -joskus sairaastakin kokemusmaailmastaan lähtöisin: kuka vallanhalusta, kuka pelosta, kuka ahneudesta, kuka mistäkin. Kuinka kaiken ylittävät hyvät teot, ihmimillinen lämpö voi pilkahdella kaoottisen ja raa'an todellisuuden keskellä. Kuinka toivo paremmasta voi säilyä. Ja lopulta se, kuinka kyky hyvään ja pahaan on jokaisessa ihmisessä.

Keskeisin juonne tarinoissa on kuitenkin sama: kirjojen kertojan identiteetin etsintä, kahden maailman välissä eläminen. Tietty irrallisuus, riipaiseva juurettomuus, mihinkään kuulumattomuus. Yksinäisyys, jonka myötä elämä on lähellä menettää koko merkityksensä, jolloin kohtaloksi on vähällä jäädä täydellinen häviäminen. Yksinäisyys, jonka keskelle yllättävällä tavalla siivilöityy lämpö. Kuinka lopulta löytyy jotakin -muistot hetkistä isoäidin luona pikkukaupungissa aron laidassa -mikä yhdistää, liittää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Antaa syyn elää. Tuon yhteyden hauras kauneus ei lakkaa liikuttamasta. "Charlotten ympärillä leijui näkymätön aura läpi koko sen menneisyyden, joka heräsi henkiin meidän savuisessa keittiössämme. Lumoutuneena ja hämmästyneenä mietin: "Nainen odottelemassa kuukausikaupalla kuuluisaa kello kolmen lyöntiä kuuraisen ikkunan äärellä on sama salaperäinen ja kuitenkin läheinen olento, joka oli kerran nähnyt hopeisia simpukkapikareita neuillyläisessä kahvilassa!""

Makine kerronta tuntuu herättävän sanat henkiin. Isoäidin kertomukset kertojan muistelemana kuvastavat hyvin tätä sanojen kykyä luoda elävää: "Charlotte jatkoi kertomustaan, ja minä tunsin aina vain hämmästyneempänä, miten hänen yksinkertaiset sanansa täyttyivät äänistä, tuoksuista, pakkassumun himentämistä valoista...Hän kiskoi kahvasta, ja jäiset puitteet antoivat periksi: ovi avautui vastahakoisesti kirahtaen. Hän pääsi sisälle suureen puutaloon, seisoi ajan mustaamien portaiden edessä. Sen askelmat narisivat valittaen hänen noustessaan. Käytävät olivat täpötäynnä vanhaa kaappia, seinän viereen kasattua pahvilaatikkoa, polkupyörää ja sammuneita peilejä, jotka avasivat luolamaiseen tilaan hämmästyttäviä perspektiivejä. Polttopuun haju leijui synkkien seinien välissä sekoittuen pakkaseen, jota Charlotte toi mukanaan takkinsa poimuissa... "

Minulle Makine on antanut paljon. Juuri tällä joululomalla luettuna Ranskalainen testamentti kosketti syvästi, ja luettuani lisää tekstit alkoivat...kuin puhutella henkilökohtaisesti! Tämä loma mahdollisti syventymisen tarinaan kiireettä, taianomainen maailma saattoi häiriöttä elää mielessäni...tuottaen oivalluksia pitkin matkaa, hiihtoladullakin. Paitsi voimallisena, moniulotteisena kertomuksena tämä kolmen kirjan kokonaisuus oli nautinto lukea, mutta se myös liikutti äärettömällä kauneudellaan, kielen estetiikalla.

Makinea lukiessa alkaa väistämättä pohtia omaelämänkerrallisia elementtejä romaanien tarinoissa. Missä määrin kirjailija kirjoittaa näiden hahmojen kautta omaa historiaansa?

Minun lukumatkani jatkuu. Toivon taas pääseväni pikkukaupunkiin äärettömän aron laidalle, junien vyöryessä ohi aina vain uudestaan, isoäidin lukulampun lähes hartaaseen, taianomaiseen vaikutuspiiriin.

Lainaukset ovat Ranskalaisesta testamentista.