Ylitys

Olen aina ollut perso ihmisten tarinoille, ja niinpä Manuela Boscon Ylitys (Teos 2012) vei mukanaan. Lähtökohtaisesti olisi voinut ajatella, että Ylitys ei ole kirja minun mieleeni. Olen nähnyt Manuela Boscon puhumassa enkeleistä Ylen aamu-tv:ssä, enkä ole kiinnostunut urheilusta laisinkaan.

 

Tartuin kuitenkin tarinaan: ehkä juuri Manuela Boscon persoonaan liittyvät ristiriitaisuudet herättivät mielenkiintoni.

 

 

Manuela Bosco kertoo viihdyttävästi ja sujuvasti tarinan, jossa maailmankuulu liikuntafysiologi Carmelo Bosco valmentaa tyttärestään aitajuoksijan. Ankara harjoittelu ja kilpailut rytmittävät kasvua aikuiseksi Mikkelissä ja Italian Formiassa. Isä laatii tyttärelleen ensimmäisen harjoitusohjelman tämän ollessa 12-vuotias.

 

 

Boscon kuvauksen keskiössä on hänen ristiriitojen sävyttämä suhteensa ailahtelevaiseen, voimakastahtoiseen ja vaativaan isäänsä. Lukiessa Ylitystä tulee vääjäämättä mieleen, kuinka lapsi on herkkä aistimaan vanhempansa tarpeita ja altis toteuttamaan niitä; kuinka vanhemman toiveesta tulee lapsen toive; kuinka kestämätön on tie, jota kulkee vain muiden toiveiden ohjaamana. Kuinka tuhoisaa on, kun oma halu jää löytymättä. Bosco kuvaa suhdetta näin: "Olimme tiimi, kaksikko - ei, vaan yksikkö. Leimusimme samaa valoa, yhteistä roihua." Manuelasta tulee olympiatason aitajuoksija.

 

 Manuela ottaa lopulta itsenäisen askeleen: vaihtaa valmentajaa vastoin vanhempiensa toivetta. Uudet harjoitusmetodit eivät sovikaan hänelle, mikä johtaa nopeustason laskuun. Tämän myötä Manuela alkaa pelätä kilpailuissa esillä olemista, hävetä itseään. Hän alkaa sairastua usein kilpailuja edeltävinä päivinä. Kun arvostus on perustunut suorituksiin ja saavutuksiin, keskinkertaisuus onkin huonoutta, hitautta, rumuutta -arvottomuuden sävyttämää itsevihaa. Tilanne kärjistyy traagisella tavalla, kun Manuela vaikeassa tilanteessa päätyy yrittämään itsemurhaa.

 

 

Tämän jälkeenkin hän palaa kilparadoille. Vaihtaa lajia ja aloittaa määrätietoisen harjoittelun. Tavoitteet ovat jälleen korkealla. Tällä kertaa Manuela löytää elämänhallinnan laihduttamisesta ja harjoitusohjelmiensa kontrolloinnista. Isä sairastuu yllättäen vakavasti, sairastelee ja lopulta kuolee, mikä aiheuttaa Manuelan elämässä kriisin, joka johtaa lopulta urheilu-uran päättymiseen. Tämän jälkeen seuraa romahdus:

"Romahdin polvilleni asunnossani. Ja silloin minä näin. Avasin silmät ja katsoin kuinka kaikki särkyi. Kuinka kaikki mureni. Näytti valheen todeksi ja teki todellisuuden tyhjäksi. Kollaasi, josta olin maailmani koonnut, oli valhe. Illuusio. Se oli minulle totta vain niin pitkään kuin itse uskoin siihen. Ja vain siihen hetkeen asti. Tyhjyys täytti minut ja se oli kauneinta mitä olin koskaan kokenut. En ollut mitään ja samalla olin kaikki."

 

Luin kirjan ennen kaikkea kasvutarinana, jossa vaikeista kokemuksista nousee motivaatio muutokseen, kohti minuutta, jossa itsekokemus on totuudenmukainen. Avoimuudessaan tällaiset tarinat palvelevat: inhimillinen hauraus paljastuu yhteisesti jaettavaksi. Häpeä ja stigma haalistuvat. Manuela Bosco onkin saanut Mielenterveysseuran Valtakunnallisen mielenterveyspalkinnon 2012.