Le Testament Francais

Luin jouluna venäläissyntyisen, nykyisin Ranskassa asuvan Andrei Makinen menestysteokseksi luonnehditun, Goncourt-palkitun Ranskalaisen Testamentin (WSOY 1996).

Ranskalaisen testamentin kannet suljettuani aloin etsiskellä kirjaston aukioloaikoja, syttyi rakkaus karunkauniiseen kerrontaan. Viime yönä suljin Idän sielunmessun (WSOY 2001) kannet ja väliin mahtui vielä Maa ja taivas (WSOY 2004). Teokset ovat kuin yhtä katkeamatonta tarinaa, niinpä niistä voi hyvin kertoa samalla kertaa. Haikeaa, aina vain jatkuvaa tarinaa kasvusta ja elämästä kahden kulttuurin välissä. Toiseudesta, kuolemankin ylittävästä rakkaudesta, muistojen ja muistamisen voimasta, menneisyyden etsimisestä, hyvyyden ja pahuuden iankaikkisesta jänniteestä, sodasta -ja syvästä inhimillisyydestä.

Makinen kirjoissa toistuvat samat teemat, niin toistuvat myös tietyt hahmot: 1900-luvun alussa Ranskasta Venäjälle avustustyöhön tullut, sittemmin tuohon eristyneeseen maailmaan loppuelämäkseen jäänyt nainen; orpo poika (ottovanhemmillaan tai orpokodissa asuva) jonka yksinäiseen elämään ystävyys vanhan ranskalaisen naisen kanssa tuo lohtua, avaa kokonaisen toisen maailman ranskan kielen ja kirjallisuuden kautta ankean ja suljetun neuvostotodellisuuden keskellä. "Sillä kertaa Saranzasta lähtiessäni minusta tuntui, että palasin tutkimusmatkalta. Minulla oli mukanani paljon tietoa, yleiskatsaus tapoihin ja tottumuksiin, vielä puutteellinen kuvaus salaperäisestä sivilisaatiosta, joka syntyi joka ilta uudestaan aron perukoilla. -- Ranska ei enää ollut minulle pelkkä outojen asioiden kokoelma, vaan tunteva ja monipuolinen olento, josta yksi osa oli eräänä päivänä siirretty minuun."

Romaanin minäkertoja on aina tuo sama orpopoika aikuisena, yksityiskohdat vaihtelevat, osin henkilöhahmot, tapahtumat. Ranskalaisessa testamentissa on keskeisesti esillä kertojan muistot lapsuuden kesistä isoäidin luona, kasvu ja identiteetin muovautuminen kahden maailman välissä. Romaanissa Maa ja Taivas Makine kertoo oleellisen ranskalaisen isoäidin ja ranskalaisen lentäjän rakkaustarinan kautta. Idän sielunmessussa taas tutut teemat nivoutuvat kertojan elämään vakoojana, rakkaustarinaan kertojan ja katoavan naisen välillä.

Makinen ikäänkuin kirjoittaa samaa kirjaa aina vain uudestaan. Kuitenkin ilman että lukija väsyy.

Näissä kolmessa kirjassa on toistuvana sukutarina, elämänhistorian ja menneisyyden tutkiminen -totuuden etsintä. Kaikissa näissä yksilöiden kohtalot ovat vahvasti sidoksissa Venäjän julmaan historiaan, sen nälänhätiin, vallankumouksiin, sisällissotiin, maailmansotaan, suljettuun totalitarismiin. Makinen kerronta luo eläväksi sotien loputtoman julmuuden, yli sukupolvien lyövän menetyksen suuruuden.

Näiden tarinoiden kautta välittyy, kuinka voittajia ei sodissa koskaan ole. Kuinka yksilöt valitsevat ja toimivat vallitsevassa järjestelmässä, kuinka kunkin järjestelmän sisällä on aina myös niitä, jotka valitsevat toisin. Kuinka yksilöt usein toimivat omasta -joskus sairaastakin kokemusmaailmastaan lähtöisin: kuka vallanhalusta, kuka pelosta, kuka ahneudesta, kuka mistäkin. Kuinka kaiken ylittävät hyvät teot, ihmimillinen lämpö voi pilkahdella kaoottisen ja raa'an todellisuuden keskellä. Kuinka toivo paremmasta voi säilyä. Ja lopulta se, kuinka kyky hyvään ja pahaan on jokaisessa ihmisessä.

Keskeisin juonne tarinoissa on kuitenkin sama: kirjojen kertojan identiteetin etsintä, kahden maailman välissä eläminen. Tietty irrallisuus, riipaiseva juurettomuus, mihinkään kuulumattomuus. Yksinäisyys, jonka myötä elämä on lähellä menettää koko merkityksensä, jolloin kohtaloksi on vähällä jäädä täydellinen häviäminen. Yksinäisyys, jonka keskelle yllättävällä tavalla siivilöityy lämpö. Kuinka lopulta löytyy jotakin -muistot hetkistä isoäidin luona pikkukaupungissa aron laidassa -mikä yhdistää, liittää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Antaa syyn elää. Tuon yhteyden hauras kauneus ei lakkaa liikuttamasta. "Charlotten ympärillä leijui näkymätön aura läpi koko sen menneisyyden, joka heräsi henkiin meidän savuisessa keittiössämme. Lumoutuneena ja hämmästyneenä mietin: "Nainen odottelemassa kuukausikaupalla kuuluisaa kello kolmen lyöntiä kuuraisen ikkunan äärellä on sama salaperäinen ja kuitenkin läheinen olento, joka oli kerran nähnyt hopeisia simpukkapikareita neuillyläisessä kahvilassa!""

Makine kerronta tuntuu herättävän sanat henkiin. Isoäidin kertomukset kertojan muistelemana kuvastavat hyvin tätä sanojen kykyä luoda elävää: "Charlotte jatkoi kertomustaan, ja minä tunsin aina vain hämmästyneempänä, miten hänen yksinkertaiset sanansa täyttyivät äänistä, tuoksuista, pakkassumun himentämistä valoista...Hän kiskoi kahvasta, ja jäiset puitteet antoivat periksi: ovi avautui vastahakoisesti kirahtaen. Hän pääsi sisälle suureen puutaloon, seisoi ajan mustaamien portaiden edessä. Sen askelmat narisivat valittaen hänen noustessaan. Käytävät olivat täpötäynnä vanhaa kaappia, seinän viereen kasattua pahvilaatikkoa, polkupyörää ja sammuneita peilejä, jotka avasivat luolamaiseen tilaan hämmästyttäviä perspektiivejä. Polttopuun haju leijui synkkien seinien välissä sekoittuen pakkaseen, jota Charlotte toi mukanaan takkinsa poimuissa... "

Minulle Makine on antanut paljon. Juuri tällä joululomalla luettuna Ranskalainen testamentti kosketti syvästi, ja luettuani lisää tekstit alkoivat...kuin puhutella henkilökohtaisesti! Tämä loma mahdollisti syventymisen tarinaan kiireettä, taianomainen maailma saattoi häiriöttä elää mielessäni...tuottaen oivalluksia pitkin matkaa, hiihtoladullakin. Paitsi voimallisena, moniulotteisena kertomuksena tämä kolmen kirjan kokonaisuus oli nautinto lukea, mutta se myös liikutti äärettömällä kauneudellaan, kielen estetiikalla.

Makinea lukiessa alkaa väistämättä pohtia omaelämänkerrallisia elementtejä romaanien tarinoissa. Missä määrin kirjailija kirjoittaa näiden hahmojen kautta omaa historiaansa?

Minun lukumatkani jatkuu. Toivon taas pääseväni pikkukaupunkiin äärettömän aron laidalle, junien vyöryessä ohi aina vain uudestaan, isoäidin lukulampun lähes hartaaseen, taianomaiseen vaikutuspiiriin.

Lainaukset ovat Ranskalaisesta testamentista.