Martti Lindqvist: Auttajan varjo

Lainasin viikonloppulukemiseksi Martti Lindqvistin (1945-2004) kirjan Auttajan varjo (Otava 2006). Lindqvist kertoo esipuheessa, että kirjan tarkoituksena on hahmottaa auttamisen etiikkaa auttajan varjosta käsin katsottuna. Omiin kokemuksiinsa nojautuen Lindqvist rohkaisee auttajaa katsomaan itsessään ja työssään myös sen pimeää puolta, tunnistamaan oman persoonallisuuden ja roolin synnyttämät vaarat. Lindqvist avaa kirjassaan useita kiinnostavia näköaloja auttamistyön eri puoliin, mutta referoin seuraavassa joitakin valittuja kohtia kirjasta. Teksti on valitettavan pitkä, mutta halusin kasata tähän tietyt asiat itselleni ja teille.

Auttamisella Lindqvist tarkoittaa tukea antavaa toimintaa tilanteessa, missä ihminen kokee itsensä kyvyttömäksi selviytymään omin avuin jostakin ongelmastaan. Auttaja on silloin ihmistä varten vapaaehtoisesti tai ammattinsa puolesta, jotta ongelma voitaisiin ratkaista, tai ainakin lievittää sen seurauksia. Olennaista edellämainitussa asetelmassa on autettavan yksisuuntainen riippuvuus auttajastaan. Osa auttajista on ammattilaisia: lääkäreitä, hoitajia, sosiaalityöntekijöitä, kouluttajia, kasvattajia. Toisen osan auttajista muodostavat ne, jota ammattirooliensa ulkopuolella tuntevat vetoa vapaaehtoiseen auttamiseen. Lindqvist käy kiteyttäen läpi auttamisen idean ja sen, mitä auttajalta pohjimmiltaan odotetaan.

Lindqvist analysoi auttajarooliin liitettyjä ihanteita ja odotuksia, ja tiivistää itsestään antamisen etiikalle välttämättömät edellytykset seuraavaan kolmeen kohtaan (joista mielestäni jokaisen auttajan tulisi säännöllisesti muistuttaa itseään):
Itsensä puolustaminen on kykyä välittää omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan suojelemalla päättäväisesti yksityisyyttään, arvostamalla yksilöllistä persoonaansa, kieltäytymällä siitä, mikä on kohtuutonta, ja kehittämällä itseään.
Itsensä ilmaiseminen on ympäristölle näkyväksi tulemisen prosessi jossa auttaja purkaa itseensä kertynyttä painolastia ja tulee huomatuksi omana yksilölllisenä itsenään antaen ympäristölle vaikutelman avoimuudesta ja todellisen itsensä kanssa kontaktissa olemisesta
Itselleen pyytäminen on Lindqvistin mukaan vaikein alue monille auttajille, koska se vie hänet oman haavoittuvuutensa alueelle. Itselleen pyytäminen on osoitus kaikkivoipaisuuden harhasta luopumisesta ja oman tarvitsevuuden hyväksymisestä: auttajana myös väsyn, olen avuton ja haavoitun joskus syvästi -tarvitsen toisten apua.

Lindqvist avaa varsin mielenkiintoisella tavalla auttajaksi tulemisen prosessia. Hän kirjoittaa, että toisaalta auttajaksi hakeutumisella on oma tietoinen "päiväpuolensä", joka ei juuri poikkea muille aloille valikoitumisen perusteista, mutta kannustaa tiedostamaan myös auttamisammatteihin valikoitumisen "yöpuolen". Hän kirjoittaa havainnoistaan, joiden mukaan auttajan ammatin valinta voi olla sidoksissa johonkin surulliseen, nälkäiseen tai pelottavaan puoleen varhaisemmassa elämässä. Lindqvist esittelee kirjassaan ns. auttajasyndrooman, jossa auttajan sisällä asuu "laiminlyöty, nälkäinen lapsi", joka on lähes kyvytön ilmaisemaan omia tarpeitaan ja tunteitaan. Auttajan roolissa hän sallii asiakkaalleen näitä pahan olon tunteita, mutta itse ei ilmaise, saatika tunnista omiaan. Masentuneisuus vallitsee, viha kääntyy sisäänpäin auttajaa itseään vastaan. Auttajassa oleva lapsi ei voi riippuvuutensa vuoksi vihata tai hylätä vanhempiaan, joihin hänellä on ristiriitainen suhde. Suuruusfantasiat ja masennus vuorottelevat hänessä. Ja nyt tulee ydinkohta: auttajasyndrooma on yritys hallita varhaisia narsistisia loukkauksia ulkoisesti auttamissuhteen kautta, koska niiden sisäinen säätely näyttää mahdottomalta. Auttaja hakee asiakkailtaan hyväksyntää, mitä jäi vaille lapsuudessaan. Silti tyydyttymättömyys säilyy, ja seuraa loputon antamisen, jopa uhrautumisen kierre. Hylätyksi jäämisen synnyttämä väistämätön viha tulee torjutuksi, sillä sen näyttäminen suhteessa vanhempiin olisi liian vaarallista, ja kiltteys jatkuu aikuisuudessakin. Auttajana oleminen antaa mahdollisuuden olla toisen ihmisen lähellä ilman todellista läheisyyttä. Myös riippuvuuden ongelma ratkeaa, sillä auttajan ei tarvitse ulkoisesti olla koskaan niin riippuvainen kuin suhteen toinen osapuoli.

Lindqvist myöntää yksinkertaistavansa ja kärjistävänsä edelläkuvatussa, ja toteaa, ettei edelläoleva ole koko kuva auttajasta, vaikka luultavasti jokaisessa auttajassa on yhtymäkohtia auttajaksi imeytymisen tarinan surulliseen puoleen. Lindqvist kannustaa rohkeuteen peiliin katsomisessa todeten, että todelliset vaarat eivät milloinkaan ala itsensä tuntemisesta vaan itsepetoksesta. Nälkäisenä lapsena oleminen ei tee auttajaa kyvyttömäksi tehtäväänsä, sillä tuohon nälkäiseen ja yksinäiseen lapseen juuri liittyy suurin mahdollisuus ihmisten auttajana.

Hän muistuttaa siitä, että asiakkaan roolissa ollessaan auttaja on työkyvytön juuri siinä asiassa joka on tämän ongelma. Auttaja on tuolloin saman avuttomuuden keskipisteessä kuin asiakkaansakin. Siksi on tärkeää että auttaja hyvin tietoisesti palaa omaan rooliinsa ja kokee erillisyytensä asiakkaaseen ennen kuin ryhtyy ammatilliseksi toimijaksi. Toisin sanoen kaikkien ihmisten ihmisyys on yhteistä ja siksi jokaiselle on mahdollista ymmärtää toisen ihmisen yksilöllistä hätää ja tarvitsevuutta ikäänkuin omana hätänään ja tarvitsevuutenaan - sotkematta näitä kahta asiaa väärällä tavalla toisiinsa.

Lidqvist käsittelee kirjassaan lukijassa oivalluksia tuottavalla aggressiota ja vihan tunnistamisen ja turvallisen ilmaisun tarpeellisuutta itseä suojaavana ja voimaannuttavana tunteena. Lindqvistin mukaan vihan näyttäminen on monen auttajan elämänhistoriassa ratkaisua vaille jäänyt, mikä ilmenee näkymättömyytenä, vaikeutena selvitä vihaisten asiakkaiden kanssa. Oman varjon alueelta löytyisi tässä kohtaa sellaiset mielikuvat, energiat ja roolit, joita auttaja kaikkein eniten tarvisisi työssään.

Lindqvist nostaa esiin rohkealla tavalla erilaisia auttajan varjoon liittyviä uhkia, jotka voivat vääristää auttamissuhdetta, mutta armollisesti: auttajat saavat olla pelkääviä ja omaa varjoaan pakenevia, kukaan meistä ei ole vapaa projektioista, moralismista jne. -mutta auttajilta edellytetään kahden tason näkökulmaa itseensä. Ensimmäisellä tasolla he ovat arkista työtään tekeviä, välittömästi kokevia, spontaaneja ihmisiä. Kuitenkin toisella tasolla he ovat oman elämänsä ja työnsä todistajia: sieltä he näkevät oman varjonsa ja kaiken sen kummallisen, mitä varjon pakeneminen heillä teettää. Auttaja ei ehkä pysty muuttamaan kaikkea näkemästään, mutta voi opetella omien ongelmiensa erottamista asiakkaittensa ongelmista.

Kun on tutkittu uupuneiden lääkäreiden ongelmia, on havaittu että heitä on tavallisesti hyvin vaikea auttaa, sillä autettavan rooliin asettuminen on heille vaikeaa. Heidän on vaikea tunnustaa ongelmiaan, he mieluummin korostavat sitä, kuinka vastuuntuntoisia ja työlleen omistautuneita he ovat. Lindqvist viittaa tässä aikaisemmassa esitettyyn "auttajasyndroomaan" ja lapsuuden taustoihin. Niiden ohella Lindqvistin mukaan ongelmana on, että auttajat usein alitajuisesti pitävät kiinni kapeasti rajatusta ammatillisuuden määrittelystä jonka mukaan auttajana voi toimia vain sellainen henkilö, joka on ratkaissut omat ongelmansa ja on kyvykäs säätelemään suvereenisti omaa toimintaansa. Tällöin ongelmien ilmetessä auttajan omassa elämässä syyllisyys ja itseviha saavata herkästi yliotteen. Este avun hakemiselle voi olla myös pelko jäädä kiinni oman tarvitsevuutensa ja "pimeän puolensa" dynamiikan paljastumisesta, vaikka ammatti-identiteetin ei tarvitse tuhoutua edellämainituista syistä. Suurin este muutoksen tielle on, ettei pysty hyväksymään ja näyttämään tosiasiallista tilannettaan.

Lindqvist toteaa että auttajan saamassa terapiassa käsittelyyn tulee hänen työroolinsa siltä osin, miten se eri kohdissa on sidoksissa työntekijän omaan historiaan ja sisäiseen maailmaan. Terapia on onnistunut, jos auttaja voi hyväksyä oman varjonsa, liittää sen takaisin omaan minäkuvaansa ja olla selvillä sen merkityksestä omassa työssään.

 

Kauniina loppuhuipennuksena Lindqvist kirjoittaa: -- auttajan ja autettavan varjoista voi muodostua silta pimeyden yli, kun ne pääsevät koskettamaan toisiaan ja tunnistamaan yhteisen ytimensä. Silta rakentuu toisaalta ihmiskohtaloiden pohjimmaisesta samankaltaisuudesta ja toisaalta siitä nöyryydestä, mikä kasvaa oman kuvansa näkemisestä varjossaan. Varjonsa tunnistamisen jälkeen auttajan on vaikea lyödä, selitellä, mestaroida tai hylätä. Elämä osoittautuu suuremmaksi ja todemmaksi kuin yksikään sitä kuvaava teoria. Varjoista muodostunella sillalla ollaan kahden ihmistarinan leikkauspisteessä. Eikä kumpikaan niistä ole sen parempi eikä sen mitättömämpi kuin toinen.-- Kun sillan yli kuljetaan, vaeltajat kohtaavat sekä itsensä että toisensa. Yhteisen jakamisen kautta se, mikä on tuntunut kaikkein yksityisimmältä ja salattavimmalta, osoittautuukin yhteiseksi, kaikkein yleispätevimmäksi totuudeksi elämästä. Ehkä parantavin kokemus kohtaamisessa onkin se, että kaikkein huolellisimmin piilotetussa asiassa on lopulta kaikkein vähiten peiteltävää. Se osoittautuu molemmille tutuista tutuimmaksi."